MUISTOJA – KUVIA Leena Luostarinen (1949 – 2013)
(Päiväkirjan sivuja 30.7 – 15.8. 2013)
Eeva Siltavuoren muistoartikkeli / An article by Eeva Siltavuori in remembrance of Leena
SÄRKYNYT LAULU/ ERÄS JÄLKIKUVA
Olin päivällä etsinyt kirjastosta erästä laulua.
Vähän epävireisen hyräilyni perusteella Kirjasto- Kympin neuvontapisteen mies arveli, että laulun nimi olisi ” Leskiäidin tyttäret”. Hän löysi sen vain akustisena rautalankaversiona, ilman sanoja (Levy oli ”Sadoin sähkäkitaroin”/ Suomalaiset rautalankalevytykset 61-68). Soitin sitä kotona ja ajattelin – mutta tämähän on hautajaislaulu.
Tähän väliin tyttäreltäni tuli viesti: Leena Luostarinen on kuollut. Soitin samaa kappaletta uudelleen ja uudelleen ja tajusin: tässä kitarasovituksessa leikataan ajan viljaa. Suuri leikkaaja tulee… Itkin.
Olikohan se levy, jota soitin samana iltana, tarkoitettu jotenkin viestiksi? Sävelmässä sähkökitara leikkaa jotenkin viiltävästi ajan ja elon viljaa. Tämä kaikki tuli linjojen läpi. Jotain laulun rytmistä tuli muuten mukaan runoon, jota olen kirjoittamassa Leenan muistoksi. ( Päiväkirjasta 30.7.2013)
Ajattelin myös viimeistä tapaamistamme Leenan kanssa, Kosmoksessa. Kun Leena lähti pois pöydästä , eräs tunnettu, suurikokoinen idän kirjailija katsoi perään ja sanoi: ”Siinä meni särkynyt ihminen”. Mutta lämpimästi, melkein hyväilevästi hän sen sanoi, karhun hellyydellä..
Seuraavana päivänä kirjoitin vihkooni: ”Hän oli suuri ihminen ja taiteilija ”. Miksi emme oivalla tätä niin selvästi jo aikaisemmin, silloin kun ihminen vielä elää?
Kun ihminen kuolee, jokin muuttuu. Jokaisesta jää jokin erityinen jälki, merkki. Onko niin, että Ihmisen elämän kuva on valmis vasta sitten, kun hän on poissa? Epäolennainen karsiintuu unohduksiin. Jokin syvempi, piilossa ollut, piirtyy esiin…
Sitten tajusin, että Leenan paljon kokenut ja hieno intuitio on siirtynyt keskittyneellä energialla hänen tauluihinsa. Se oli lohdullinen oivallus. Maalauksissa hänen sielunsa voima, viiva ja kärsimys asuvat yhä, vieden viestiä kaukaiseen tulevaisuuteen saakka. Emme ymmärrä sitä vielä…
VILLI LUONTO / SYVÄ LAULU
Leenan maalauksissa oli aina jollain tavoin mukana ihmisen syvin osa, sen vapaa ja ”syvä luonto”. Mutta kulttuurisesti muokattuna, taiteen ehdoilla. Myös sen muotoja rikkoen ja murtaen. – Espanjalaiset voisivat nähdä hänen maalauksissaan yhteyden omaan ”syvän laulun”, Canto jondon, perinteeseen.
Leenan jokainen näyttelynsä sisälsi jotakin odottamatonta, yllättävää. Hän ei piitannut muiden odotuksista; hänen täytyi raivata oma ainutlaatuinen polkunsa kuin ”umpimetsään”, vain intuitiotaan seuraten. Tällaiseen työhön liittyvä yksinäisyys on monen tienavaajan eli pioneerin osana. Näin uskon.
Tässä yhteydessä tulee mieleen Leenan suhde yleisöön, taiteensa ihailijoihin…Se oli monesti ”tylyä”, torjuvaa. – Ehkä hän halusi karkottaa sovinnaiset kohteliaisuudet kauas taiteensa lähteestä, itsestään?
Maalauksissa tuo taistelu vapaudesta on näkyvillä. Niissä yhä uudellen ”jokin muu” vielä sanomaton, löytää uuden alun. Uuden polun, jota hänen kynänsä sitten seuraa kuin loihdittua tietä, kohti määränpäätä…
Leenan kuvat ovat kuin tallenteita tai muistikuvia elämästä sanojen tuolla puolen: ylväinä ja vapaina niihin kohottautuvat villit eläimet: puumat, pantterit ja tiikerit. Tai monet ihmeelliset, luonnosta oudolla tavalla ammennetut muodot ja värit. Myös eletty elämä…
Maalarin työ ja tehtävä on ollut hänelle ankara ja vaativa prosessi. Mutta hän otti tehtävän vastaan ja suoritti sen loppuun saakka… Tyylillä, joka ei oikeastaan ollut tyyli, vaan tapa yllättää, lumota, suututtaa ja särkeä. Ja samalla vapauttaa myös tulevia maalareita etsimään omaa tietänsä ja ilmaisemaan asioita, joita arkijärki ei tavoita. ( Päiväkirjaa 1.8. 2013)
VIISI AISTIA JA KUUDES
Joku viisas on sanonut, että maalaustaide on monista taidemuodoista synteettisin. Siinä voi yhdistyä kaikkien viiden aistimme havainnot . Ja Leena Luostarisen kohdalla ehkä myös se kuudes aisti eli intuitio.
Jos katselee huolellisesti ja eläytyneesti Leenan parhaita maalauksia, voi kysyä itseltään, että mitä kaikkea niissä voi havaita? Ensimmäiseksi mieleeni palaa niiden tuoksu, (haju ): eläimen, tiikerin tai tumman yön tuoksu. Sitten viivan ja värin melodia, niiden rytmi ja poljento. Maalauksen musiikki, niiden kuuloaistiin välittyvät mielteet.
Yllättävää kyllä, vasta seuraavaksi (näin jälkikäteen kun selaan muistiani), mieleen nousevat näkökuvat: Maalausten erilaiset hahmot ja kokonaisuudet, joiden kentässä hahmot elävät.
Sitten muistan kuvien liikkeen ja tilan, niiden erilaiset ulottuvuudet. — Esimerkkejä: maagisesti, painottomasti ylöspäin kohoavan Tiger Sunrise tai siivilleen juuri nouseva sinisen lintu, ehkä joutsen. Tai kaukaa ikuisuudesta tänne, suoraan kohti ja meidän aikaamme saakka katsovan sfinksi. (Kaikki liikkeen ja tilan suunnat ovat Leenan maalauksissa mahdollisia, myös taulujen pinnan ja reunojen yli ulottuvat.)
Ja viimeisenä sitten kosketus, tunto: Millä tavalla tekijä on koskettanut kankaansa pintaa kädellään, siveltimen liikkeellä? Tämän vaistoaa maalauksissa välittömästi, voimakkaasti. Sen voi tuntea myös eräänlaisena aurana, energian kenttänä, jonka maalarin kosketus on jättänyt tauluihin.
Saman asian voi huomata myös eräänlaisena ”jälkitilana”. Jokainen laadukas näyttely jättää jonkinlaisen jäljen fyysiseen tilaamme tai aistiemme ”viritystilaan”. Hyvä taide herättää katsojan aistit uudelleen eloon.
Joskus, ison näyttelyn jälkeen – olen huomannut tarkkailevani maailmaa hetken ajan ikään kuin sen taiteilijan näkökulmasta, jonka näyttelyssä olen juuri vieraillut. –Leena Luostarisen maalausten jättämä ” jälkikuva” on kuitenkin niin moniulotteinen, intuitiivinen ja myös mystinen, että en osaa sitä määritellä, en edes yritä. ( Päiväkirjaa 1-6.8 2013)
KIRJASTOSSA / MUSIIKKIA ETSIMÄSSÄ
Tapasin eilen Kirjasto Kympissä ihmeellisen henkilön. Etsin vielä yhtä melodiaa Leenan muistolle. Odottelin vuoroani neuvontapisteen luona ja eräs kokomustaan pukeutunut vanhempi nainen samoin. Aloimme jutella. Hyvin omalaatuinen keskustelu musiikin ja kuvien suhteista. Voiko musiikin nähdä kuvina? Puhuimme myös kuvataiteesta ja Leena Luostarisen kuolemasta. Minä kerroin, että Forsblomilla on muistohuone, jonne voi laittaa nimensä.
Nainen nousi ylös, levitti käsiään ja melkein parahti: ”Herra se ja se pitää isoa melua itsestään ja Leena vain maalasi ja maalasi… Ihan hiljaa, itseään mainostamatta… Ja katso, siinä on se ero! Naiset, kun ne tekee pioneerityötä ja melkein särkyvät… ovat ihan hiljaa…”
Sitten kysyin: ”Kuka sinä muuten olet? Oletko musiikkialalla?” – Utelin näin, koska keskustelu alkoi musiikista. – ”Ei, minä olen taidemaalari.” Hän ei sanonut nimeään, en minäkään. Satunnainen tapaaminen, kuitenkin: jotenkin merkityksellinen.
Kirjaston nuori mies seurasi tätä naisten ”taidetapaamista” ja keskustelua suurella mielenkiinnolla… Sen havaitsin kun huomasin, että hän unohti pyytää minulta kirjastokorttia ja merkitä materiaalin lainatuksi ojentaessaan minulle Chopinin levyt. (Päiväkirjaa 1.8. 2013)
VUODEN TAITEILIJA- FILMI / PARIISI JA KORKEASAARI
Tein Leenasta tv-filmin vuonna 1988, kun hänet valittiin Vuoden taiteilijaksi. Kalliit on laulujen lunnaat, sanotaan, mutta kalliita voivat olla myös taulujen lunnaat. Sen opin, kun tutustuin Leenaan. Nyt ymmärrän asian syvemmin.
Hän eli vaarallisesti, usein kuin kohtaloaan uhmaten. Ja mistä hän kuitenkin löysi aina uudelleen, kaiken kaaoksen keskellä, oman voimansa: keskittyä ja koota itsensä! Ehkä hän maalaamisen aikana ilmaisi ja purki ulos myös sitä valtavaa sisäistä jännitettä, jonka keskellä hän ymmärtääkseni melkein aina eli.
Leena kertoi maalaamisesta tapahtumana näin: Aina kun hän aloittaa uutta aihetta tai näyttelyä, hän tarvitsee ympärilleen rakastavia katseita. Niistä hänen luomisvireensä käynnistyy.
Niinpä niin, ja kuka meistä ei tarvitse? Myötämieltä, ymmärtäjiä. Katseita, jotka näkevät sinut? Ja kuka meistä ei olisi kohdannut myös katseita, jotka kylmäävät, arvoivat sinut unohduksiin? Tätä asiaa en voinut filmissä kertoa.
Toinen muistikuva tv-filmin ajoilta: Saan käsiini mustavalkoista, edellisenä vuonna Pariisissa kuvattua materiaalia. Leena valmistautuu näyttelynsä avajaisiin. Hänen ylleen ilmestyy kalliita pariisilaisvaatteita, turkiksia, leoparditakki , mustat, tiukat housut, huiveja, ylellisiä koruja, meikkejä. Pariisin luksuskaupoista hankittuja.
Helsingissä, koko tv-ohjelman kuvauksen ajan hän sen sijaan esiintyi huolettoman boheemisti, välitämättä ulkoisesta habituksesta, vaatteistaan…
Myös Leenan ateljeessa vallitsi aina huikea kaaos. Kun aloin kuvata filmiä, tein ensimmäisenä päivänä suuren erehdyksen, ” synnin”. Siivosin ateljeen lattian kirjoituspöydän ympäriltä (se oli täynnä roskia ja tupakantumppeja), etteivät ne näkyisi tv-kuvassa… Leena loukkaantui. Sitä en olisi saanut tehdä. Hän ei halunnut, että filmissä esiintyisi ”meikattu” ateljee. Hän halusi että filmikuvat olisivat ennen kaikkea tosia, eivät kaunisteltuja.
Muita ongelmia filmin tekemisessä ei ollut. Ainoa pieni (tai suuri ?) välikohtaus sattui eläintarhassa. Minun esimieheni televisiosta oli saanut päähänsä idean, että Leenaa pitää kuvata Korkeasaaressa, tiikerihäkkien lähellä. Niin sitten tehtiin ja alettiin kuvata. Eläinten hoitaja oli tilattu etukäteen paikalle , keskustelemaan Leenan kanssa tiikereistä.
Kun tiikerinhoitaja, iso mies, astui paikalle ja tv-kuvaan, Leena sai raivokohtauksen. Hän sätti hoitajaa: ”Miten te voitte pitää tuota hienoa eläintä vankilassa!” Ja niin edelleen. Hirveätä huutoa tiikereiden vapauden puolesta! ( Emme voineet käyttää tätä kohtausta lopullisessa versiossa. Mielestäni se kohtaus oli liian ”intiimi”. Ajattelin, että Leenalla, tiikerien maalarilla, jos kenellä on oikeus suuttua ja esittää protestinsa vangittujen eläinten asemaa ja kohtelua vastaan. Mutta tv-filmissä se olisi vienyt huomion pois maalauksista, kohti Leenan persoonaa. Kohtaus olisi jäänyt ihmisten mieliin lähinnä todisteena siitä, että ”kaikki taiteilijat ovat vähän hulluja”. Maalausten ydinsanoma olisi jäänyt sen varjoon.)
KIINALAINEN RAVINTOLA / KIRKKOVENEITÄ HEINÄVEDELLÄ
Voimakkain muistikuva Leenasta henkilönä oli kuitenkin ensimmäinen tapaamisemme eräässä Sörkän ravintolassa . Tarkoitus oli tutustua, puolin ja toisin, kuvausviikkoa varten. Illasta tuli monella tapaa mieliin painuva. Välillemme syntyi- hieno, intensiivinen ja hyvin värikäs keskustelu.
Kuvat virtasivat. Dialogi Leenan kanssa oli helppoa, syvää ja luontevaa. Jostain syystä, jota en vieläkään ymmärrä, kerroin Leenalle merkillisen mielikuvan tai näyn, jonka olin kokenut maallaseudulla, muutama kesä aikaisemmin.
Kerron mielikuvasta tässä yhteydessä, koska olen käyttänyt sitä lähtökohtana tekstin loppuun liitetylle runolle: ”Ensin oli Pysäyttelijä, mies tien varrella, vähän kuin kulkuri, muukalainen tai Jeesus-hahmo, niiden sekoitus. Hän pysäytteli ihmisiä, jonkun asian ääreen, huomaamaan jotain. Hän antoi jonkinlaisia merkkejä…”
”…Sitten näin valtavan laajan viljapellon, kypsää elokuun viljaa. Peltoa pitkin liikkui vene, gondoli, ja sitä kuljetti pitkä tumma mies, hattu päässä. Hän meloi venettä eteenpäin sauvalla, niin kuin Venetsiassa. Veneen perässä istui nainen, mustassa leningissä, tumma, koristeltu pitsihuntu päässään. Huntu ulottui veneen laitojen ylitse. Se hulmusi, kun vene liukui eteenpäin… Hiljaisuus, kohtalokas tunnelma…Ehkä olin kuulevinani aivan hiljaista kahinaa, kun tuo mystinen vene liukui läpi viljapellon. Veneen nainen oli jotenkin sukua kansansadun ”Kuoleman morsian”- aiheelle…”
Leena ymmärsi erikoisella tavalla tämän kuvan idean, tarttui aiheeseen ja alkoi puhua eräästä kirkkoveneisiin liittyvästä onnettomuudesta, ikään kuin jostain omasta sukutarinastaan. (Voi olla että ymmärsin väärin?) Hän alkoi äärettömän värikkäästi kuvailla erästä kohtalokasta, kesäistä heinäkuun päivää: ”Tämä tapahtui Heinävedellä, 1800-luvulla. Kokonainen kylä oli lähtenyt kirkkomatkalle ja kirkkovene oli ollut täynnä ihmisiä. Äkkiä oli noussut hirveä myrsky ja kaikki kirkkomatkalla olleet ihmiset hukkuivat .Yhdestä kylästä kuoli yli puolet sen asukkaista.” .
Muistan kertomuksen ”kuin värifilminä”. Myös sen miten kirkkaasti ja elävästi Leena kuvaili tapahtumia. Hän kertoi alkavasta myrskystä aivan kuin itse olisi ollut läsnä, nähnyt sen silmiensä edessä. Ehkä joku hänen sukulaisensa oli ollut mukana onnettomuudessa? Tapahtuma oli ollut aikanaan suuri sensaatio, josta kirjoitettiin myös sanomalehdissä.
Eli näin ”kuvat kulkivat” siinä tapaamisessa, kiinalaisessa ravintolassa, Sörkässä, vuonna 1988. Muistan yhä elävästi illan tunnelman: Olimme vain puoliksi läsnä siinä ravintolan pöydässä, enemmän näissä värillisissä mielikuvissa, joita vaihdoimme.
Illan lopuksi Leena sanoi: – ” En ymmärrä, miten sinä aiot tehdä sen ohjelman? Taiteesta minä en osaa puhua, ja elämästä minä en halua puhua?” Muistaakseni purskahdin nauruun ja vastasin: ” Kas siinä pieni pulma! ” Uskoin, että syntynyt kontakti kyllä auttaisi esteiden ylitse. ..( Päiväkirjaa 5.8. 2013.)
JÄÄHYVÄISNÄYTTELY/ VAIKUTELMIA TANSSIJAN SILMIN
Nyt tulee hyppäys Leenan viimeinen näyttelyyn ja kertojakin vaihtuu.
Heti Leenan kuolinuutisen jälkeen kävimme erään ystäväni kanssa pitkän puhelinkeskustelun. Hän kertoi Leenan viimeiseksi jääneestä näyttelystä Taidehallissa. Itse on ollut sitä nähnyt. Sen vuoksi henkilö, jota tässä kutsun Matkatoveriksi, kuvasi minulle huolellisesti näyttelyn tunnelmia…
Tämän jakson kertoja on ammatiltaan tanssija ja koreografi. Tausta ehkä selventää tai auttaa ymmärtämään hänen havaintojaan:
-Kokonaisuus oli surrealistinen, äärettömän artistinen. – Ensin kuvista: Jossain on iso tiikeri, joka tuijottaa. Tiikereistä voi nähdä, että ne ovat naaras ja uros, olin tyytyväinen kun tajusin sen. Ihmeellisiä kiinalaisia. Kaksi hahmoa: nainen tai hahmo, jolla ei ole päätä. Ja toinen, jolla on pää.
-Katsoin yhtä isoa frescoa…Se oli ihmeellinen, kellertävä, vähän aasialainen. Labyrinttimaista. Ensin siinä oli vain yksi hahmo, mutta kun sitä katsoi kaukaa, näki toisen hahmon, joka ottaa tuon sanoman vastaan…Vastaanottaja. Maalauksessa oli mukana viestintuojia. ..
-Sitten kuva, jossa oli eläinhahmo tai nainen. Siinä oli ihmeellinen tyhjyys. Sellainen että hahmon mieletön tanssi ja liike jatkuu taulun ulkopuolelle. Se oli tarkoituksellisesti jätetty kesken…
-Tunnelma näyttelyssä: Ihmeellinen tyhjyys, hauraus… Vieläkö hän pystyy työskentelemään? Onko hänellä prosessi vielä kesken? Niin ajattelin… Sitten minulle tuli suuri hämmästys, kun tajusin, että Leenan yhteen tauluun mahtuu monta koreografiaa! Mikä työ! Kunnioitettavaa!
-Aivan lopuksi näin, että Luostarinen seisoo itse näyttelysalissa, poissaolevan näköisenä. – ”Täällä on tämän näköistä, hänen ilmeensä sanoo…Ja nuo kaikki minä olen tehnyt, mutta kukaan ei tiedä, millä hinnalla…”
-Minusta tuntui että taulujen ja Leenan välillä oli jo sermi…Onkohan jälleensyntymää olemassa?” (Puhelinkeskustelu 29.7. yöllä)
Ja vielä: kiitos sinulle, Matkatoveri, että veit minun terveiseni Leenalle hänen viimeiseen näyttelyynsä. Kukaan ei vielä silloin tiennyt, että se tulisi olemaan hänen jäähyväisensä meille kaikille… ( Päiväkirjaa 30.7.)
LEENA, LUONTO JA GLOBAALI TIETOISUUS
Tämän kirjoituksen keskivaiheilla lupaamastani runosta liitän tähän vain muutaman säkeen, koska jokainen voi kuvitella itse, minne näkyjen veneet, laivat, gondolit lopulta päätyvät. Osa runon säkeistä perustuu Leenan maalauksiin: ”Jossain alhaalla itkee ruoho/ Askel, joka leijuu ilmassa, lentoonsa lähti”. Jotkut lauseet tiivistävät tunnelmia ja näkyjä, joista olen edellä kertonut: ”Ajattomia meriä purjehtii hän, ylväänä ja yksin. / Hänen viitassaan tähtien värit ja kyynelten sade.”
Ajattelin, että runon avulla voisin myös ”ylevöittää” mielikuvaamme Leena Luostarisen persoonasta ja hänen taiteestaan. Ja samalla ilmaista surua siitä, että eräs ainutlaatuinen ”sisäisten kuvien” maalari on poissa.
Runon avulla halusin kertoa myös oman visioni Leenan kulkemasta matkasta. Luulen että hän seurasi kynän, siveltimien ja värin johdattamaa tietä – omaa tähteään. Joskus tuo tähti näytti , kauempaa katsoen – olevan myös eräänlainen ”tuhon tähti”.
Mutta ei se ollut: Palava taiteilija Leenan sisällä löysi myös vaikeina aikoina itsensä, oman ilmaisunsa. Hän osasi koota maalari-minuutensa säröilevät palat yhteen ja löytää kuviensa rajatussa kentässä ja niiden tekemisen prosessissa jälleen minuutensa. Näin voisin kuvitella. Maalari hänessä ei eksynyt tieltään. – Mutta matkan vaaroista ja vaikeuksista hän sai osansa, ylen määrin. Ehkä kohtuuttomasti.
VAIKENEVA SFINKSI/ MITÄ ON SANOJEN TUOLLA PUOLEN
Leena Luostarinen ei muistaakseni juuri koskaan suostunut ”selittämään” kuviaan. Tässä hän muistutti maalauksiensa vaikenevaa sfinksiä. Hän ajatteli kuvien kielellä, eikä suostutunut houkutuksiin ”tulkita” omia kuviaan tai muuntaa niiden sisältöä jollekin toiselle, vieraalle kielelle. Tulkintojen vaarana on aina, että kuvan havaittava ja koettava ydinsisältö unohtuu. Se korvautuu teorialla tai abstraktiolla.
Ehkä juuri tässä piilee kuvataiteen eräs salaisuus: Sillä on kyky kertoa jotakin olennaista maailmasta, johon sanat eivät yllä. Maailmasta, joka on sanojen takana, niiden tuolla puolen?
Monista matkoistaan sen sijaan Leena puhui mielellään. Hän matkusti paljon ja hänen kulttuurinen tietoisuutensa oli kansainvälinen jo kauan ennen kuin maailmamme muuttui globaaliksi.
Tänään haluan nähdä hänen maalauksensa eräänlaisina matkakirjeinä: merimerkkeinä ja viesteinä siitä, että on olemassa ihmistä ja luontoa yhdistävä suuri virta, jonne arkinen katseemme, puheemme ja kokemuksemme ei ulotu.
MODERNI KÄÄNNE / KUN VUOSITUHAT VAIHTUI…
Suomalaisessa taidekentässä Leena on ollut 1900-luvun loppupuolen ”modernin käänteen” eräs keskeinen vaikuttajahahmo…Hänen tuotantonsa kautta voimme tarkastella, miten maalaustaide suoritti tuon oudon ja hiukan mystisenkin ”ylimenon” 1900-luvulta uudelle vuosituhannelle…
Jos minun pitäisi valita tämän aikajakson jännitteistä vaihtumista luonnehtiva maalari, vastaus olisi varmaan Leena Luostarinen. Elämän draaman kuvauksena hänen työnsä vastaa mielestäni todellisella ja koskettavalla tavalla meidän aikamme kokonaiskuvaa. Hänen tuotantonsa sävyissä voi löytää ristiriitoja, säröjä, uhkaavia halkeamia ja tummaa tuskaa, mutta myös ylvästä intohimoa kohti todempaa maailmaa.
Naismaalarina hän kuuluu epäilemättä suuren Helenen ja hänen ”modernisminsa” manttelinperijöihin. Leenan tauluissa vain tämä modernismi kehittyy eteenpäin paljon vaarallisemmassa ja ristiriitaisemmassa ilmapiirissä kuin hänen edeltäjänsä aikana. Jotkut haluavat nähdä Leenan kuvat ”uusromantiikkana”. Itse näen ne ”uusmystisenä” totuudenjanona.
Uskon, että Leena Luostarisen kuvien viestit tulevat lähivuosina tavoittamaan myös kansainvälisen yleisön mielenkiinnon. Hänen kuviensa suuri teema on ollut tuoda näkyville luonnon syviä mysteereitä. Näin uskoisin.
Poikkeuksellisen intensiivisesti hän on yrittänyt tavoittaa jotakin olennaista luonnnon ja ihmisen suhteesta.
Kuvien peilistä katsottuna ihminen joutuu pysähtymään luonnon alkuvoimien äärellä, etsimään sieltä myös itseään. Omaa alkuperäänsä, tehtäväänsä, paikkaansa maailmassa…
Tästä kuvakulmasta katsottuna Leenan kuvaamat viidakon villit eläimet voi nähdä myös varoitusmerkkeinä ihmiselle. Maalausten ylväs peto, puuma tai tiikeri, nousee ja karjahtaa! – Entä myöhäiskauden maalausten pienet leijonapatsaat – ovatko ne portinvartijoita mysteerien maahan? Paratiisiin vaiko Helvettiin? Ymmärryksen tuolle puolen kuitenkin.
Viime vuosikymmeninä sekä tiedemiehet että taiteilijat ovat tuoneet esiin omalla tavallaan varoituksia vaaroista, joita ihmisen toiminta aiheuttaa luonnolle. -Luostarisen tuotannon voi yhdistää myös tähän suureen jatkumoon, jossa ennen pitkää on kysymys myös oman lajimme eli ihmiskunnan tulevaisuudesta…
– Eeva Siltavuori